Kirjoittanut Tri Zafra Sirik, Israelin Vinttikoirakerhon puheenjohtaja vuodesta 1997. Kansainvälinen allrounder-tuomari (FCI) vuodesta 1986 joka on arvostellut ahkerasti Skandinaviassa, Euroopassa, Etelä-Amerikassa, Austraaliassa ja Venäjällä. Kasvattaa englanninvinttikoiria kennelnimellä Tigi's. Ammatiltaan kirurgi. Ent. kenraaliluutnantti Israelin armeijan lääkintäjoukoissa.

Salukin rotumääritelmän uusin versio tähdentää mielestäni erittäin hyvin rodun VARIAATION tärkeyttä yhtenä sen tyypillisimmistä piirteistä.

Israelin aavikon tyypillinen aavikkosaluki on ainutlaatuinen tyyppinsä, käyttöominaisuuksiensa ja terveytensä puolesta ja esitellään tässä artikkelissa kuten luennollani Vinttikoirien maailmankongressissa Belgiassa 10.5.02.

Lähi-Itä on salukin alkuperäalue. On tarkasti dokumentoitu että ensimmäiset Salukit Englannissa tulivat juuri Lähi-Idästä. "Amherstia" salukit perustuivat Lady Florence Amherstin Egyptin tuonteihin jotka saapuivat maahan 1897.

"Sarona" salukit taas tulivat Syyriasta Brigadier Lancen mukana 20-luvun alussa jolloin myös "Nablous" salukien kantakoirat tulivat Englantiin brittiläisten hallitsemasta Palestiinasta Neiti Mitchellin mukana, joka toimi sairaanhoitajana Nabluksen sairaalassa.

Palestiinan Kennelliitto (PKC) perustettiin 1939 Professori Rudolfinan ja Tri Rudolf Menzelin johdolla. He olivat tulleet Palestiinaan natsien Itävallasta boxereidensa kanssa. Professori oli tunnettu kynologi ja ainutlaatuinen persoona, joka loi pohjan koiraharrastukselle Palestiinassa ja myöhemmin Israelin valtiossa.

PKC:n neljäs näyttely pidettiin Jerusalemissa Y.M.C.A.:n mailla kesäkuun 19. päivä 1942 Lady MacMichelin, Brittien Ylikomentajan vaimon suojeluksessa. Neljä rekisteröityä salukia osallistui, näistä yksi veteraaniluokassa.

Seuraava näyttely pidettiin Haifassa lokakuun 23. päivänä 1943 Prikaatikenraali I.C. Cameronin suojeluksessa brittiläisen Punaisen Ristin hyväksi. Tuolloin osallistuvat salukit olivat sellaisista kenneleistä kuin "Beit Habar" ja "Transjordania". Kennel "Propatria" toimi myös noina vuosina.

Ne harvat valokuvat joita olen noilta ajoilta onnistunut keräämään esittävät samantyyppisiä koiria kuin Englantiin viedyt: elegantteja, hapsullisia, kaikenvärisiä salukeja.

Sheikh Suliman El Huzeil oli 50- ja 60-luvun huomattavimpia beduiinijohtajia Israelin Negevin aavikolla. Hänen "El Huzeil"-heimonsa asusti Beer-Sheban pohjoispuolella missä beduiinikaupunki Rahat nykyään sijaitsee. Hän oli värikäs mies joka tunnettiin erityisesti arabialaisista täysverisistään, metsästyssalukeistaan sekä yli kolmestakymmenestä vaimostaan... Oli vaikea arvioida hänen jälkeläistensä määrää. Yksi hänen vaimoistaan oli sinisilmäinen tanskalaistyttö joka kääntyi islaminuskoon.

Sheikh Sulimanilla oli arvokkaita yhteyksiä joiden ansiosta hän onnistui suljetuista rajoista huolimatta tuomaan maahan kuninkaallisia jordanialaisia salukeja. Jotkut hänen kasvateistaan annettiin lahjoina Israelin poliisille ja armeijan upseereille ja ne myös osallistuivat IKC:n näyttelyihin.

Israelin Vinttikoirakerho (ISC) perustettiin 1968. Israelissa oli tuolloin vain kaksi vinttikoirarotua. "Turkuman" afgaanit jotka saapuivat maahan tunnetun herbalistin, Juliette Barcaly De Levyn kanssa, sekä paikalliset salukit, useimmat El Huzeilin koiria mutta myös joitakin Jordaniasta ja Persiasta (nykyinen Iran). Näistä kuuluisin oli runsashapsuinen musta uros Mobi.

Hoki oli ensimmäisiä paikallisia muotovalioita, sen isä oli persialainen Mobi ja emä El Huzeilin Rina. Hoki oli runsashapsuinen uros joka oli myös korkeushypyn mestari.

Vuosi 1967 oli käännekohta israelilaisille salukeille. Siinain autiomaa miehitettiin Kuusipäiväisessä Sodassa ja uusi aikakausi alkoi meille salukien ystäville. Useimmat israelilaiset, minä ja ystäväni mukaanlukien, rakastuivat tähän autiomaahan. Siinain taikaa on henkeäsalpaava yhdistelmä korkeita graniittivuoria, majesteettisia kanjoneita, rauhallisia rantoja, ja meidän vinttikoiraihmisten iloksi, salukeja, joukoittain salukeja! Jokaisen kamelikaravaanin mukana oli muutama saluki.

Matkustimme usein Siinain autiomaahan kunnes se palautettiin Egyptille 1982. Igal Sella oli meistä se joka matkusti eniten sillä hän työskenteli oppaana Israelin Luonnonsuojeluyhdistykselle. Hän solmi paljon kontakteja beduiineihin, etenkin "Tarabin"-heimoon. Näiden kontaktiensa ansiosta hän sai ensimmäisen narttunsa, Ruachin (tuuli hepreaksi).

Hänen "Tarabin"-kennelinsä ensimmäinen pentue syntyi 1970, isänä Lobo El Huzeil ja emänä Ruah. Igal Sella sai monia salukeja Tarabin-heimolta mutta lahjoitti vastaavasti heille kennelissään Bustan Hagalilissä syntyneitä pentuja. Igal ei ollut ainoa joka sai salukeja Siinaista, israelilaiset beduiinit myös vaihtoivat koiria Siinain beduiinien kanssa kasvatustyötään varten.

Igalin aloitteen ansiosta salukit saivat osallistua viralliseen jahtiin jossa pyrittiin karsimaan maan pohjoisosien gasellikantaa 1973. Yksi parhaista metsästyskoirista oli Tarabin Salag, jonka omistaja Aviva Neeman oli noihin aikoihin ISC:n sihteeri.

Siinain salukit erosivat jonkun verran niistä harvoista Euroopan tuonneista joita Israelissa tuolloin oli. Ne olivat vahvempia, hiukkasen karkeampia ja useimmiten sileitä. Ne olivat kestäviä ja erinoimaiset metsästysominaisuudet omaavia salukeja.

Ne harvat eurooppalaiset ja skandinaaviset tuomarit jotka tuomitsivat näyttelyissämme lisäsivät keskustelua näiden koirien ympärillä ja johtivat ISC:n päätökseen jakaa rotu salukeihin ja slougheihin 1974.

Meidän tulee muistaa että 70-luvun alussa sloughit eivät olleet yhtä yleisiä Euroopassa kuin nykyään, ja näin ollen voimme jälkeenpäin katsoa tätä päätöstä anteeksiantavan kriittisesti.

IKC:n kasvatussäännökset sallivat kahden aavikkorodun rekisteröinnin - kaanaankoiran ja salukin.

70-luku oli israelilaisten salukien kulta-aikaa. Ne viehättivät monia ihmisiä, monet Siinaissa työskentelevät israelilaiset hankkivat salukin, uusia kasvattajia liittyi joukkoon, näyttelyiden osallistujamäärät nousivat ja monet salukit osallistuivat ISC:n järjestämään coursingiin.

Salukien suosin lasku alkoi 80-luvun lopulla ja 90-luvun alussa. Igal Sella lopetti kasvatuksen ja sillä oli suuri vaikutus rodunomaisiin tapahtumiin. Igalin oli yhä vaikeampi antaa salukiensa toteuttaa itseään metsästyksessä lakien tiukkenemisen ja laajojen aukeiden vähenemisen myötä.

1976 rekisteröitiin 27 salukia ja 18 sloughia, 1986 enää 21 salukia eikä yhtään sloughia. 1994-1996 ei rekisteröity yhtään pentuetta ja rodun osallistujamäärät näyttelyissä romahtivat.

Kun minut valittiin ISC:n puheenjohtajaksi 1997, mietin tätä mysteeriä: mihin kaikki kauniit salukit olivat hävinneet? Päätin tehdä hieman tiedusteluja. Menimme etelään useita kertoja, tapasimme salukien beduiinikasvattajia ja katsoimme ympärillemme. Löysimme jotain varsin hämmästyttävää.

Israelin beduuiniväestö on varsin pieni, kuuden miljoonan populaatiosta noin 130,000 henkeä. Useimmat asuvat Negevin autiomaassa, yli puolet kylissä ja loput hallituksen vartavasten rakentamissa seitsemässä beduiinikaupungissa.

Israelin beduiiniyhteisö on kokenut merkittäviä muutoksia. Talo on syrjäyttänyt teltan, Subaru kamelin ja kaupunki kylän.

Paras yllätys oli löytää niin paljon joidenkin beduiinikasvattajien kasvattamia hyviä salukeja. Vaikka niillä ei ole kirjallisia sukutauluja osaavat kasvattajat koiriensa suvut ulkoa.

Vaikka koirilla metsästäminen on laitonta Israelissa beduiinit harrastavat sitä aktiivisesti ja metsästävät niin jäniksiä, gaselleja kuin iibiksiä. Tämä laiton metsästys tietysti saa aikaan konflikteja villieläinten suojelusta vastaavien valvojien kanssa, jotka toisinaan metsästävät ja tappavat salukeja, joskin toisinaan ne vain pyydystetään ja lähetetään koirakoteihin.

Löysimme salukipopulaatioita eri alueilta, Rahatista, Tel Shebasta, Kalansuasta, Aravan El Huashlasta ja myös joistakin ei-beduiinien arabien kylistä pohjois-Israelista. Kaikki kasvatetaan funktionalisuuden ja käyttöominaisuuksien perusteella, ei näyttelyitä varten, joten paras metsästäjä on myös suosituin jalostuskoira. Beduiinit vaalivat perinteitä ja istuvat yhä tänä päivänä tuntikausia siemaillen kahvia ja kertoillen tarinoita kuuluisista koirista ja niiden metsästystaidoista.

Huono yhteiskuntataloudellinen status heijastuu mm. korkeassa pentukuolleisuudessa mutta henkiinjääneistä pennuista tuleekin hyvin terveitä, hyväluustoisia, hyväpurentaisia koiria joilla on hyvin kevyet liikkeet. Tämä luonnonvalinta tekee näistä salukeista erittäin soveltuvia työhönsä, metsästykseen. Täällä todellakin vain vahvimmat selviävät. Ei keinosiemennyksiä, ei purentavikoja eikä puuttuvia hampaita, eikä muitakaan periytyviä sairauksia.

Löytömme olivat hyvin kannustavia ja päätimme että Negev-tyyppisen salukin säilyttäminen tulee olemaan ISC:n ensisijainen tavoite, muiden vinttikoirarotujen edistämisen lisäksi. Otimme käyttöön toimintastrategian johon kuuluu tiivis seuranta ja konkreettinen apu beduiinikasvattajille ILMAN että puutumme heidän kasvatustyöhönsä. Näin se tapahtuu:

1) Tatuoimme ja valokuvaamme kaikki pennut ja aikuiset jotka tuodaan meille säännöllisten vierailujemme yhteydessä.

2) Rekisteröimme valikoiden jotkut koirista IKC:n rekisteriin. Vain yksi variaatio rekisteröidään - saluki. Beduiineja ei kiinnosta paperit eikä heillä ole varaa rekisteröintikuluihin, mutta IKC on hyvin myötämielinen tässä asiassa.

3) Kustannamme heille koiranruokaa ja rokotuksia omista rahoistamme.

4) Yritämme tähdentää heille, varsinkin nuorille kasvattajille, ettei heidän pitäisi astuttaa salukejaan muilla vinttikoirilla kuten englanninvinttikoirilla ja whippeteillä.

5) Yritämme valistaa heitä jotteivät he astuttaisi narttujaan liian usein.

Kesti kauan rakentaa luottamus välillemme. Jotkut heistä edelleen kärttävät minulta englanninvinttikoirapentua... mutta useimmat nauttivat ja ovat ylpeitä kasvatuksestaan. Vieraittemme - enimmäkseen ulkomaalaisten tuomareiden ja "asiantuntijoiden" - kiinnostus ja uteliaisuus heidän koiriinsa saavat heidät tuntemaan itsensä ylpeiksi ja tärkeiksi. Jaamme heidän kanssaan myös kaiken näistä koirista kirjoitetun materiaalin- oli se sitten Sighthound Review'n tai Koiramme-lehden artikkeli, ja annamme heille kopioita ottamistani kuvista. Kaikki tämä vahvistaa yhteistyötämme.

Työskenneltyämme miltei viisi vuotta Israelin beduiinien salukien kanssa työmme alkaa nyt kantaa hedelmää. Rekisteröinnit ovat nousseet ja rekisteröimme nyt yli 30 pentua vuodessa. Näyttelyiden osallistujamäärät ovat hitaasti nousseet ja ovat nyt miltei yhtäläiset whippettien osallistujamäärien kanssa. Whippetit ovat edelleen kerhomme johtava rotu.

Kiitos lehdissä ja internetissä julkaistujen salukeistamme kertovien artikkeleiden olemme vieneet ulkomaille kolme pentua, kaksi Suomeen ja yksi Saksaan. Seuraamme niiden kehitystä ja tähän mennessä ne ovat antaneet meille paljon aihetta ylpeyteen ja tyytyväisyyteen.

Kaikkein palkitsevinta on kuitenkin uusi kiinnostus aavikkosalukeihin israelilaisten itsensä keskuudessa. Shalom Shtokelmanin 30-vuotiaan kennel "Arava":n lisäksi joitakin uusia israelilaiskasvattajia on liittynyt joukkoomme. Kuti Aharon ja Tzviah Idan perustivat hiljattain "Idan Atiq" kennelin ja työskentelevät tiiviisti johtavan beduiinikasvattajan Jumaa El Abeidin kanssa. Shai Spectorin "Spector El Razal" kennel yhdistää aavikkosalukeja skandinaavisiin tuonteihin.

Ilman mainitsemieni ihmisten, ja muiden kuten Andrea Diaconasan apua tavoitteemme, Negev-tyyppisen salukin säilyttäminen, ei olisi mahdollista.

YHTEENVETO:

ISRAELIN AAVIKKOSALUKI POPULAATIO ON TERVE, ILMAN TUNNETTUJA PERIYTYVIÄ SAIRAUKSIA.

NEGEV-TYYPPISELLÄ SALUKILLA ON VAHVAT JUURET ALUEELLA, MUKAANLUKIEN SIINAIN NIEMIMAAN.

BEDUIINIT JALOSTAVAT METSÄSTÄJIÄ, EIVÄT NÄYTTELYKOIRIA.

ISC:N TAVOITE ON SÄILYTTÄÄ NEGEV-TYYPPINEN SALUKI- ALUEELLE PARHAITEN SOVELTUVA KÄYTTÖKOIRA.

Kääntänyt Micaela Lehtonen